Kurssin viimeisellä luennolla käsittelimme terveyden edistämistä kunnan, yrityksen ja järjestötoiminnan näkökulmasta. Erityisesti minua kiinnosti yritysnäkökulma ja se, kuinka terveyden edistämistä voidaan ajatella investointina (eikä kulueränä), josta saadaan aikanaan tuottoa. Tästä minulle nousi ajatus yliopisto-opiskelijoiden työhyvinvoinnista, kuinka siitä huolehditaan ja kuka mahdollisista investoinneista hyötyy?

Opiskelijoiden fyysisistä työoloista ja heidän työtaakastaan vastaa suurimmaksi osaksi yliopisto. En ole kuitenkaan huomannut yliopiston tekevän paljoakaan terveyden edistämistyötä opiskelijoiden keskuudessa. Ainoa mitä tulee mieleen, on savuttomaksi yliopistoksi julistautuminen. Suurimman osan varsinaisen opiskelijoiden työhyvinvointia edistävästä työstä tekevät ylioppilaskunta (Isyy) ja sen alajärjestöt, kansalliset opiskelijajärjestöt (esim. SYL) sekä ylioppilaiden terveydenhuolto säätiö YTHS.  Ylioppilaskunta toimii opiskelijoiden edunvalvojana paikallisella tasolla ja puuttuu mahdollisiin epäkohtiin työhyvinvoinnissa. YO-kunnan kautta järjestetään myös liikuntamahdollisuuksia, yhteisöllisyyttä parantavia kerhoja ja opiskelijatapahtumia sekä erityisesti opiskelijoiden terveyteen panostavia hyvinvointipäiviä pari kertaa vuodessa. Opiskelijoiden työhyvinvoinnin parantaminen on ollut tärkeänä tavoitteena SYLillä. Juuri päättymäisillään oleva Opiskelukyky-hanke pyrki kokoamaan opiskelukykyä edistäviä käytäntöjä ja luomaan yliopistoille opiskelukykysuositukset (http://www.syl.fi/materiaalit/opiskelukyky/). Eli periaatteessa kyseessä oli työtehoa ja työhyvinvointia edistävä hanke, joka oli kohdistettu yliopisto-opiskelijoihin. Hanke vaikutti minusta todella tarpeenmukaiselta, mutta ihmettelin, että en ole missään kuullut hankkeet olemassa olosta, vaikka olen koko sen vaikutusajan ollut täyspäiväinen opiskelija ja vaikka myös Itä-Suomen yliopisto on ollut hankkeessa mukana. Myös YTHS oli mukana toteuttamassa hanketta ja heillä on myös omia terveyden edistämis hankkeita menossa (esim. peli- ja nettiriippuvuuteen ja päihteiden käyttöön kohdistuvat hankkeet). Mielestäni YTHS onkin ollut ehkä kaikista näkyvin terveyden edistäjä omalla yliopistotaipaleellani.

Etenkin SYLin ja yhteistyökumppaneiden Opiskelukyky-hankkeesta ja sen luomista selkeistä toimintaohjeista päätellen opiskelijoiden työhyvinvointiin kiinnitetään entistä enemmän huomiota. Toivon, että tämä suuntaus myös jatkuu. Opiskelukyky hankkeen perusteluissa todettiin osuvasti, että hyvin opinnoissaan toimeen tuleva ja hyvinvoiva opiskelija on tulevaisuudessa tyypillisesti myös hyvinvoiva ja kyvykäs työntekijä. Eli opiskelijoiden terveyden edistämisen hedelmät tulee poimimaan heidän tulevat työnantajansa. Tässä mielessä elinkeinoelämä voisi nykyisten työntekijöidensä lisäksi investoida myös tuleviin työntekijöihin sponsoroimalla omien alojensa opiskelijoiden hyvinvointia. Nykyisellään opiskelijoiden hyvinvointi on kuitenkin lähinnä järjestöjen vastuulla, joiden resurssit ovat usein epävarman hankerahoituksen varassa. Tässä mielessä olisi siis hyödyllistä saada yliopisto sitoutumaan opiskelijoidensa työhyvinvoinnin kehittämiseen. Näin varmistettaisiin toiminnan pitkäjänteisyys ja kestävyys ja myös yliopisto hyötyisi, kun hyvinvointi näkyisi opiskeluaikojen lyhenemisenä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällaista järjestelyä on turha odottaa yliopistojen tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi.

Yleisesti ottaen opiskelijoiden työhyvinvoinnista puhuminen tuntuu olevan melko uusi asia, mutta esimerkiksi SYLin Opiskelukyky-hanke todistaa, että edistystä voidaan saada aikaan, jos tehdään sen eteen töitä. Jään siis mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan opiskelijoiden työhyvinvointi kehittyy jäljellä olevien opintovuosieni aikana.

En päässyt opintomatkan takia paikan päälle torstain 2.12 luennolla, mutta tutustuin luennon aiheisiin luentoslaidien kautta ja kyllä tässäki aiheessa pohdittavaa riitti.

Alemmin koulutetut ainainen ongelma?

Minua kävi hieman hermostuttamaan, kun kurssin aikana on jatkuvasti toistunut ja korostunut, että alemmin koulutetut ovat terveydentilaltaan yleensä korkeammin koulutettuja huonommassa jamassa. Tällä luennolla korostui lisäksi, että he ovat myös "hankalimpia" tapauksia terveyskäyttäytymisen muuttamismielessä. Tästä kaikesta tulee vähän sellainen olo, että matalasti koulutettuja syyllistetään Suomen kansanterveysongelmista ja heitä pidetään passiivisina terveytensä suhteen. En kiellä sitä, etteikö näille väitteille olisi perusteita, mutta silti välillä tuntuu, että terveydenedistämispuheessa luodaan tiedostamatta vastakkainasettelua korkeasti koulutetun "terveen" kansanluokan ja matalasti koulutetun "sairaan ja kalliiksi käyvän" kansanluokan välille. Lisäksi huvittavinta on, että korkeasti koulutetun terveysväen tehtävä on "pelastaa" alempi väki omilta syntisiltä elämäntavoiltaan. Voisin kuvitella, että tällainen vastakkainasettelu korostaa terveyseroja entisestään ja johtaa ehkä pieneen "kapinointiin" muutosvaatimuksia vastaan.

Ravintoanamneesi vrt. terveysneuvonta

Oli mielenkiintoista todeta, kuinka kaikki terveysneuvonnan periaatteet soveltuvat omaan alaani olennaisena osana liittyvään ravintoanamneesin ottoon (ruoankäyttöhaastattelu). Eräällä ravitsemusterapian kurssilla käsittelimme aiemmin tänä syksynä ravintoanamneesia ja siinä yhteydessä monet terveysneuvonnan periaatteet tulivat minulle tutuiksi. Jotkut jopa hieman yllättivät. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, kuinka olennaista on antaa ohjattavan itse kertoa omista muutoshaluistaan ja kuinka itse asiassa ohjaajan tärkein tehtävä on "hiljainen motivointi" ja kannustaminen. Eli tietyllä tapaa ravintoasioiden asiantuntijuus on toissijaista ja "life couchaus" ensisijaista toimintaa. On myös mielenkiintoista miettiä kuinka ohjaajat itse säilyttävät motivaationsa terveysneuvontatyöhön. Voisi kuvitella, että moni turhautuu, kun asiakkaat eivät läheskään aina edisty toivotulla tavalla.

Huoleton terveyskäyttäytyminen

Luennon mielenkiintoisinta antia oli kuitenkin Sydän 2005 tutkimuksessa esille tulleet käyttäytymistyypit ja niiden yhteys elämäntapamuutoksiin. Minusta oli todella jännä huomata, että ns. huolettomuuden lisääntyessä terveysindikaattorit paranivat. Mikä lienee tähän ollut syynä? Terveysstressin väheneminen vai yksinkertaisesti huolettomien nuorempi ikä muihin verrattuna? Itse haluaisin uskoa, että syynä olisi stressin väheneminen :) Ilmeisesti tulosten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että huonoimmassa jamassa olivat turhautuneet, epäuskoiset sekä kulinaristit ja parhaimmassa huolettomat, tiedonhaluiset ja muutosyrittäjät. Parhaimmassa tapauksessa ihminen ehkä olisi tiedonhaluinen muutosyrittäjä, jolla on varaa olla huoleton, koska terveyden peruspalikat on jo muutoksilla saatu kuntoon. Tässä meille kaikille siis tavoitetta!

Käsittelimme perjantaina Tiina Rissasen luennolla terveyden edistämisen ja kestävän kehityksen mahdollisia yhteneväisyyskohtia. Minusta itsestäni vaikuttaa siltä, että näille kahdelle kehityssuunnallle on yhteistä kohtuullisuuden ja yhteisöllisyyden periaatteet. Lisäksi ne molemmat ovat nykyhetken muotitermejä.

Sekä terveyden edistämisessä että kestävässä kehityksessä ihmiselämän ja elinympäristön laatua pyritään parantamaan kohtuullistamalla. Terveyteen tämä liittyy esimerkiksi ravinnonoton ja stressin määrän kohtuullistamisella. Ympäristön kannalta taas pyritään kohtuullistamaan ihmisten kulutusta ja sitä kautta luonnon varojen käyttöä. Nämä kaksi kehityssuuntaa yhtyvät mukavasti esimerkiksi autoliikenteen vähentämispyrkimyksissä: jos auto vaihdetaan polkupyörään niin sekä terveys että ympäristö kiittävät.

Myös yhteisöllisyys on olennainen osa molempia kehityssuuntia. Terveyden kannalta yhteisön voimin voidaan kantaa osavastuuta yksilön terveydestä. Ympäristöstöstä huolehtimisessa on puolestaan olennaista saada suuria yhteisöjä mukaan kohentamaan ympäristön tilaa. Toki kestävän kehityksen kannalta on otettava huomioon myös taloudellinen ulottuvuus, joka pyrkii siihen, että ihmisten talouseroja pyrittäisiin tasoittamaan, jotta saataisiin mahdollisimman stabiili tilanne. Kestävän kehityksen periaatteista tämä taloudellinen puoli tuntuu minusta hankalimmalta. Kuinka olisi oikeasti mahdollista saada esimerkiksi länsimaiset ihmiset laskemaan elintasoaan kestävän kehityksen nimissä? Ja puolestaan jos näin ei tapahtuisi ja esim. kehitysmaiden elintaso pystyttäisiin nostamaan länsimaiden tasolle, kulutuksen taso nousisi täysin kestämättömäksi ympäristölle. Eli vaikka ideaalitasolla ajatus taloudellisesta tasa-arvosta on kaunis, en kuitenkaan näe sille edellytyksiä käytännössä.

Ehkä kuitenkin kaikista vahvin linkki terveyden edistämisen ja kestävän kehityksen välillä on termien saman kaltainen käyttö politiikassa. Esimerkiksi kuntapolitiikassa on tällä hetkellä suosittua julistaa noudattavansa kestävän kehityksen periaatteita tai panostavansa terveyden edistämiseen. Ajatukset molempien termien takana ovat mielestäni hyviä, mutta kyynikkona epäilen, miten on niiden toteutumisen laita. Kaiken hössötyksen mahdolliset tulokset (tai niiden puute) on nähtävissä muutamien vuosien päästä. Toivottavasti muistan itse silloin tarkkailla tilannetta ja nyt toivonkin, että joudun silloin myöntämään olleeni väärässä epäilyksissäni.

Juhani Miettola piti luennon terveyden edistämisestä kehitysmaissa. Aihe oli mielenkiintoinen ja toi esiin asioita, joita ei normaalisti tule mietittyä. Ensimmäisenä aloin pohtia, onko monia suomalaisia ravitsemustieteen ammattilaisia töissä kehitysmaissa. Koitin googletella tietoa asiasta, mutta en valitettavasti löytänyt mitään. Työnsarkaa varmasti olisi ja ammattitaidosta voisi olla paljon hyötyä. On tosin huomattava, että ravitsemusongelmat ovat kehittyvissä maissa yleensä päinvastaisia kuin Suomessa. Ehkä juuri tästä syystä voisi tuntua mielekkäämmältä auttaa ihmisiä, joiden henki on todellisessa akuutissa vaarassa huonon ravitsemuksen takia kuin ylipainoista suomalaista, joilla ylipaino hankaloittaa elämää, mutta ei ole akuutti riski. Olisi varmasti valtavan opettavainen kokemus työskennellä (tai olla vaikka harjottelussa) esimerkiksi jossai kehitysyhteistyöprojektissa. Se antaisi vähän näkökulmaa tähän länsimaiseen yltäkylläisyyteen.

Kehitysmaiden ongelmiin tutustuminen saa myös meidän suomalaisten terveysongelmat näyttämään kovin mitättömiltä. Tulee jopa mieleen, että ehkä miedän kannattaisi välillä pysähtyä nauttimaan terveyden edistämis työmme hedelmistä ja lakata jatkuva omasta jo sinänsä kunnossa olevasta terveydestä murehtiminen. Globaalissa mittakaavassa vaikuttaa melko pikkumaiselta hermoilla siitä onko veren kolesteroliarvo 5.3 vai 4.9. Ehkä pienillä yksityiskohdilla ei ihan oikeasti ole niin paljon väliä, jos terveys on  pääpiirteiltään kunnossa.

Minulle tuli luennolla hieman yllätyksenä se, miten suuri vaikutus yhteiskunnalla on terveyteen. En ollut aiemmin hahmottanut kuinka suuri rooli valtioilla on ihmisen terveyteen. Miettola demonstroi tätä esimerkillä Zimbabven terveysindikaattorien huonontumisesta poliittisen tilanteen muuttumisen seurauksena. Tästä minulla nousi myös kiitollisuuden tunne Suomen valtioita kohtaan, kaikesta valittamisesta huolimatta, perusterveydenhuolto on meillä pääosin hyvin järjestetty. Onpahan yksi asia lisää, josta voi iloita itsenäisyyspäivänä!

Tiina Rissasen luento Terveys ja terveyden edistäminen käsitteli laajasti erilaisia terveyden, terveyden edistämisen ja terveyserojen näkemyksiä. Luennon aiheista minua jäivät eniten askarrtuttamaan biolääketieteellinen terveyden määritelmä, ympäristötieteellinen näkökulma terveyden edistämiseen ja terveyspalveluiden vaikutus terveyseroihin.

Biolääketieteellisessä terveyskäsityksessä huomioni kiinnitti erityisesti lainaus: " terve on se, jolle ei ole tehty riittävästi diagnostisia testejä". Tämä on minusta melko häiritsevä ajatus: jokainen meistä on siis sairas, jos vaan jaksetaan tarpeeksi sitkeästi etsiä meistä jotain normista poikkeavaa. Vedän tämän ajatuksen suoraan yhteen niin sanotun medikalisaatio-ilmiön kanssa. Medikalisaatiolla tarkoitetaan lääketieteellisen näkökulman korostumista muiden näkökulmien (esim. käyttäytymistieteellisen) kustannuksella. Näin esimerkiksi käytöksen ilmiöitä kuten ylivilkkautta, pidetään lääketieteellisinä ongelmina. Tyyppiesimerkki tästä on ylivilkkaushäiriö ADHD. Löysin mielenkiintoisen kirjoituksen aiheesta, jossa oli otettu esiin hieman pelottaviakin näkökulmia:

http://yle.fi/akuutti/arkisto2005/181005_d.htm

Mielestäni koko medikalisaatio-ilmiö kertoo nyky-elämän mielettömyydestä. Ihmisten on vaikea hyväksyä omia mahdollisia puutteitaan, ja odotetaan, että kaikkeen on olemassa jokin lääke tai parannuskeino. Tuntuu, että terveen järjen on korvannut lamaannuttava erilaisuuden ja sairauden pelko.

Minua innostaa ajatus, että lääketieteellisten preventio- ja parannuskeinojen sijaan tulisi keskittyä luomaan ympäristö, jossa terveyttä tuottava käyttäytyminen olisi mahdollisimman helppoa. Tässä on kyseessä ympäristötieteellinen näkökulma terveyden edistämiseen. Olen usein pannut merkille, kuinka hankalaa esimerkiksi nyky-Suomessa on elää terveysoppien mukaisesti. Nykyään entistä useammnin on tarjolla terveellisiä ruokavaihtoehtoja, mutta silti ihmiset valitsevat jonkun muun vaihtoehdon. Luulen, että esimerkiksi mainonnalla on suuri vaikutus tässä. Onhan se hankalaa syödä terveellinen iltapala TV:n ääressä, kun mainoskatkot ovat täynnä pikaruokamainoksia (ja myös kovin ristiriitaisesti esimerkiksi laihdutuslääkemainoksia). Liikunta on kuitenkin vielä ravintoa hankalampi toteuttaa. Yhä enenevissä määrin työt tehdään istuallaan päätteen ääressä ja esimerkiksi liikenne- ja kaupunkisuunnittelulla jalan tai polkupyörällä liikkumisesta voidaan tehdä miltei mahdotonta. Tällä tarkoitan ns. Amerikan mallia, jossa kauppakeskukset on sijoitettu pelloille kauas asutuksesta, jolloin henkilöauton käytöstä tulee välttämätöntä ja hyötyliikunta tässä suhteessa vähenee. Näin ollen terveyden edistäminen ympäristöä muokkaamalla, tuntuu minusta hyvinkin järkevältä strategialta.

Pohdin myös hieman terveyspalvelujen vaikutusta terveyseroihin. Tällä hetkellä Suomessa velloo keskustelu julkisen ja yksityisen terveydenhuollon välisestä työnjaosta. Faktahan on, että yksityisellä ne joilla on hoitoon varaa saavat halutessaan muita nopeammin hoitoa. Hoitoa voidaan myös antaa hieman eri kriteerein eri sairauksiin kuin yksityisellä puolella. Näin ollen voisi olettaa, että terveyspalvelut voivat olla osaltaan mukana aiheuttamassa terveyseroja. Toisaalta suurin osa terveyseroista on jo olemassa ennen hoitoon menoa. Useimmitenhan yksityistä puolta käyttävät varakkaammat ja korkeammin koulutetut, joiden terveys on keskimäärin alempia sosioekonomisia luokkia parempi. Näin ollen voisi päätellä, että hoidon tasolla ei ole läheskään yhtä suurta vaikutusta terveyseroihin kuin sosioekonomisten terveyserojen varsinaisilla alkusyillä. On tällä kuitenkin sen verran vaikutusta, että  jos yksityisen terveydenhuollon asema entisestään korostuu jatkossa, en usko että tavoitteeseen terveyserojen kaventamisesta päästään.